Jussilta

Turussa rikkoutui YKSI kaukolämpöputki - ja saman tien 150 000 turkulaista oli ilman lämmitystä (ja lämmintä vettä). Viranomaiset valmistautuivat jo evakuoimaan ihmisiä, etteivät palellu koteihinsa kuoliaaksi.

Kuvitelkaapa tilannetta, että vihollinen pommittaisi Turkua ja Helsinkiä kuten teki Talvisodassa ja Jatkosodassa. Pommi sinne, toinen tänne ja koko kaukolämmitys olisi saman tien poissa pelistä hyvin pitkän aikaa.

Kaukolämmön  järkevyyttä pitää miettiä myös tältä kannalta - eli kaukolämpö EI ole järkevä lämmöntuotantomuoto. Lisäksi on huomioitava, että pääsääntöisesti kaukolämpö tuotetaan erittäin saastuttavasti - polttaen mm. kivihiiltä, öljyä, turvetta tai haketta. Huoltovarmuus on huono niilläkin, mutta maakaasulla se on aivan olematon. Maakaasun tulo loppuu saman tien kun Venäjä vääntää hanan kiinni.

Rauhan aikana sähkölämmitys on ehdottomasti paras ratkaisu - niin toimintavarmuuden kuin ympäristöystävällisyyden ja kokonaiskustannusten kannalta. On rakennettava runsaasti lisää ydinvoimaa.

Poikkeusoloja varten on hankittava suuria dieselgeneraattoreita, jotta sähköverkon tilapäisistä häiriöistä selvitään. Sähköverkkoa on huomattavasti yksinkertaisempi korjata vauriotilanteissa kuin vesiputkia. On myös helppo vetäistä väliaikaisia ohituksia vauriokohdan eliminoimiseksi.

Suomi itsenäistyi 6.12.1917 ja Venäjä tunnusti näennäisesti Suomen itsenäisyyden vuoden lopussa, mutta ei vetänyt Suomesta miehitysjoukkojaan, joita oli useiden eri lähteiden mukaan tammikuun lopulla 1918 Suomessa n. 40 000 (Ohto Mannisen mukaan 75 000) miestä. Kun Suomen armeija kenraali Mannerheimin johdolla alkoi riisumaan venäläisiä joukkoja aseista Pohjanmaalla 28.1.1918 alkoi Vapaussota, jossa Suomi irtautui lopullisesti Venäjästä. Venäjä yllytti Suomen työväestöä nousemaan kapinaan vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan, sekä aseisti kapinalliset. Venäläisiä joukkoja Vapaussotaan osallistui noin 10 000 miestä[i]  (venäläisiä joukkoja hyökkäsi myös Venäjältä Suomeen Vapaussodan yhteydessä) ja punakapinallisia oli kaiken kaikkiaan noin 80 000 henkilöä. Venäläinen yleisesikuntaeversti Mihail Svetshnikov  toimi eri vaiheissa Vapaussotaa rintaman komentajana ja punaisten neuvonantajana. Venäjä tunnusti Vapaussodan aikana vain ”kansanhallituksen”, eikä laillista hallitusta, aivan kuten myös Talvisodan aikana. Vapaussodan rauhansopimus Suomen ja Venäjän välillä solmittiin 14.10.1920 Tartossa.

Lainaus: ”Venäjän sotilaallisen tappion ja tsaarin vallan kukistumisen jälkeen julistettiin Suomen itsenäisyys 1917. Sen tunnusti muiden muassa, merkillistä kylläkin, uusi venäläinen bolsevikkihallitus, mutta tämä oli vain kavalaa peliä, koska se samanaikaisesti valmisteli vahvan sotavoiman avulla maan venäläistämistä ja Neuvostoliittoon liittämistä. Vapaussota, joka syttyi tammikuussa 1918 ja päättyi saman vuoden keväällä, päätti nämä suunnitelmat; venäläiset karkoitettiin maasta ja heidän harhaanjohdetut kotimaiset kannattajansa kukistettiin ja liitettiin näin vapaaseen, demokraattiseen ja liberaaliin isänmaahan. Vuonna 1920 solmittiin rauha Venäjän kanssa, Suomi oli nyt kaikkien maiden tunnustama suvereeni valtio.”[ii]

Suomi oli demokratia

Eroaminen yhdistymistä varten

Venäläiset joukot Vapaussodan alussa

Neuvosto-Suur-Suomi

Venäjä aseisti kapinalliset

Venäjä yllytti suomalaisia punikkeja nousemaan kapinaan

Suomen armeija ja ylipäällikkö

Vapaussodan alku

Karjalan suurtaistelut Vapaussodassa

Saksa osallistui

Venäjän osallisuudesta

Jääkäreiden merkityksestä

Paasikiven näkemys Vapaussodasta

Vapaussodan rauhansopimus

Tarton rauhansopimus

Kapinallisten kuolemista

Vöyrin marssi MP3

Venäjän propagandakoneisto osoitti Talvisodan aikana ihmeteltävää sopeutumista muuttuvaan tilanteeseen. En usko olevani väärässä kun arvelen tavallisen venäläisen olleen enemmän kuin ihmeissään.
 
Venäjän lehdet ja radio julistivat tuutin täydeltä kansalle ja maailmalle:
 
1.     Ennen sotaa väitettiin että Suomessa oli vallassa riistäjähallitus, jonka Suomen kansa halusi kaataa ja toivoi Venäjän auttavan suomalaisia taistelussa sitä ”koplaa” vastaan;
2.     Samalla kuvattiin kuinka käsittämättömän kurjaa oli tavallisen suomalaisen elämä Suomessa;
3.     Sitten väitettiin Suomen ampuneen tykistöllä venäläisiä joukkoja Mainilan kylässä aiheuttaen puna-armeijalle kaatuneita ja haavoittuneita - sekä kiihotettiin venäläisiä vihaamaan Suomea;
4.     Korkeimman johdon suulla Venäjä kertoi suomalaisten ja karjalaisten vuosisataisesta toiveesta yhdistää Suomen alue Itä-Karjalan alueeseen;
5.     Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun rikkoen voimassa olleita Hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta, sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä, sekä allekirjoittamaansa YKn edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa - samaan aikaan Venäjän propagandakoneisto väitti, ettei Suomen ja Venäjän välillä ole mitään sotaa;
6.     Venäjä perusti Suomelle nukkehallituksen ja solmi sen kanssa sopimuksen, jonka mukaan Suomi sai huomattavan osan Itä-Karjalasta - eli se vuosisatainen toive nyt sitten toteutui;
7.     Venäjän propagandakoneisto jauhoi uskomattomalla kiihkolla puna-armeijan menestyksestä, kuinka se valloitti ”kaupunkeja” ja ”vapautti” Suomea;
8.     Kun Suomi sitten saavutti selvän torjuntavoiton pääpuolustusasemassa ja heitti Venäjän joukkoja kymmeniä kilometrejä takaisinpäin vastahyökkäyksissä (yksi esimerkki) Laatokan pohjoispuolella, niin Venäjän propagandakoneisto ”unohti” koko Suomen - ei puhuttu eikä kirjoitettu halaistua sanaa, piti keksiä jotakin muuta rummutettavaa;
9.     Venäjän propagandakoneisto alkoi keksimään syitä sille, että sota sen kuin vain jatkui - imperialistiset Englanti ja Ranska halusivat hyökätä Suomen kautta Venäjälle ja aseistivat Suomea aivan käsittämättömällä määrällä aseita, ei vihjaustakaan Saksan uhkasta, sillä Saksahan oli silloin Venäjän uskollinen liittolainen;
10.  Venäjän sodanjohto joutui myöntämään ettei silloiset Suomea vastaan keskitetyt joukot riitä valloittamaan koko Suomea kuten oli tarkoitus - piti keskittää valtava määrä joukkoja lisää Suomea vastaan, piti muuttaa ohjesääntöjä sekä kouluttaa joukkoja. Tarkkaavainen lukija löysi lehdistöstä viitteitä tähän - valitettiin hiihtokoulutuksen puutetta, jne.;
11.  Kun lehdistö ”unohti” koko ”sankarillisen sodan”, niin puna-armeijan johto sai sitten aikaan vastareaktion - lehdistö alkoi rummuttamaan 16.1.1940 alkaen puna-armeijalaisten suunnattomia sankaritekoja sekä kertomaan lukemattomista korkeasti palkituista ”sankareista”: ”Asian kiteytti Krasnaja Zvezdan pääkirjoitus 27.1.1940. Se selitti, että nyt, sekä neuvostokansa että koko maailman työtätekevät lukivat totuuden taisteluis­ta Suomessa. Ulkomainen propaganda puhui suomalais­ten ’voitoista’, mutta neuvostohallituksen myöntämät korkeat palkinnot eivät jättäneet tästä valheesta kiveä kiven päälle. Kukaan ei voinut pysäyttää voitokasta Puna-armeijaa. Mieleen tulivat Karamzinin sanat: ’Tie­täen, että olemme monia urhoollisempia, emme tiedä ketään, jotka olisivat meitä urhoollisempia’. Palkittujen joukossa oli 7 uutta Neuvostoliiton sankaria, joista 3 politrukkia. Tämä osoitti, ettei neuvostokansa ’ainoas­taan osannut taistella, vaan myös rakasti taistelemista’. Puna-armeija hävittäisi verisen mannerheimilaisen kop­lan, turvaisi Leninin kaupungin ja likvidoisi englantilais­ranskalaisten sodanlietsojien tukikohdan, arveli Puna-armeijan äänenkannattaja.”[i];
12.  Helmikuun alkupuolelta alkoi sitten taas tulla uutisia puna-armeijan etenemisestä, mutta tietenkin ”unohdettiin” kertoa mottisodassa kärsityistä valtavista tappioista (esimerkki) - luonnollisesti Venäjän propaganda valehteli aivan mahdottomasti liioitellen puna-armeijan saavutuksia taistelussa ”Maginot-linjan veroista” Mannerheimlinjaa vastaan: ”Viipurin saartamisen kerrottiin tulleen suoritetuksi loppuun 12.3. ja 13.3. kerrottiin kello 7 aamulla aloitetun 3 tuntia kestänyt rynnäkkö, jonka tuloksena kaupungin väitettiin tulleen vallatuksi.”[ii] Todellisuudessa Venäjä EI ollut kyennyt valloittamaan Viipuria vaan Suomen sotalippu laskettiin Viipurin linnan tornista suomalaisten toimesta vasta aselevon astuttua voimaan;
13.  Varsinaisen takinkäännön Venäjän propagandakoneisto kuitenkin joutui tekemään kun Venäjä yht’äkkiä teki rauhansopimuksen 13.3.1940 ”rytin-tannerin-mannerheimin verisen hallituksen” kanssa: ”Vie­lä 10.3. kertoi Leningradskaja Pravdan pääkirjoitus, että taisteleva Puna-armeija oli hävittämässä mitä vaaralli­sinta sodan pesäkettä Suomesta, antamassa murskaavia iskuja mannerheimiläisille joukkioille ja tuomassa Suomen työkansalle vapautuksen mannerheimien ja tanne­rien taantumuksellisen klikin alaisuudesta. - - Kun neuvostohallitus yllättäen solmi rauhan tuon jo perin odiöösiin maineeseen yltäneen Helsingin hallituk­sen kanssa ja unohti kokonaan Kuusisen johtaman Suo­men kansanvaltaisen tasavallan, tuli tieto neuvostoliittolaisille lukijoille täysin valmistelemattomana yllätykse­nä, jonka on varmasti täytynyt tuntua eräältä ns. histo­rian jyrkistä käänteistä, yllättävyydessään ehkäpä vielä­kin suuremmalta kuin edellissyksyinen Molotovin-Rib­bentropin pakti.”[iii]
14.  29.3.1940 oli sitten selitysten aika: ”Molotov selitti, että Englannin ja Ranskan todelliset päämäärät olivat viime kuukausien aikana tulleet entistä selvemmin ilmi. Puolan auttamisen verukkeella ne olivat julistaneet imperialistisen sodan Saksaa vastaan ja julis­taneet päämääräkseen sen tuhoamisen ja paloittelemi­sen. Kansanjoukkoja petettiin puhumalla ’demokraattis­ten’ maiden ja pienten kansojen ’oikeuksien’ puolustami­sesta. Kun Neuvostoliitto ei ollut suostunut osallistu­maan niiden imperialistiseen politiikkaan, ne olivat aloittaneet sodan Suomessa ja yrittäneet tehdä siitä tuki­aseman sodalle Neuvostoliittoa vastaan. Siihen oli ollut määrä vetää mukaan myös Ruotsi ja Norja. - - Puna-armeija ei ainoastaan ollut murtanut Manner­heim-linjaa ja siten hankkinut itselleen kunniaa ensimmäisenä armeijana, joka oli vaikeissa oloissa suoriutunut tällaisesta tehtävästä, se oli murskannut samalla kolman­sien valtojen vuosien ajan valmistelemat neuvostovas­taiset suunnitelmat.”[iv]
 
Venäjän valheiden Talvisodasta muuttumisesta ajan funktiona on artikkeli täällä.
 

Georgian presidentti Mikheil Saakashvili piti 21.1.2010 esitelmän Viron Ulkopoliittisessa instituutissa. Esitelmässään Saakashvili käsitteli mm. Venäjän harjoittamaa peilipropagandaa.

Saakashvili määritteli peilipropagandan tarkoittavan uhrisi syyllistämistä täsmälleen siitä rikoksesta, mitä alat tekemään tai olet jo tehnyt.

Hyvä esimerkki peilipropagandasta on Venäjän Georgiaa vastaan harjoittama propaganda. Venäjä valmistautui pitkään ja huolella hyökkäämään Georgiaan ja hyökkäsi Georgiaan elokuussa 2008 yrittäen valloittaa koko Georgian. Venäjän propagandakoneisto rummuttaa kuitenkin valtavin resurssein ja suurella voimakkuudella, että Georgia olisi muka ollut hyökkääjä.

Saakashvili toi esiin muina esimerkkeinä peilipropagandasta Natsi-Saksan juutalaisvastaisen propagandan. Muistamme myös Saksan syyttäneen Puolaa hyökkäyksestä Saksaa vastaan, vaikka Saksa itse lavasti sen hyökkäyksen.

Saakashvili kertoi myös Ruandan kansanmurhaan syyllistyneiden hutujen väittäneen uhriksi joutuneiden tutsien valmistautuneen hutujen kansanmurhaan.

Meidän suomalaisten ei tarvitse etsiä kaukaa esimerkkiä Venäjän harjoittamasta peilipropagandasta. Venäjä syytti Suomea Mainilan laukauksista, eli hyökkäyksestä Venäjän kimppuun, vaikka tosiasiassa Venäjän turvallisuuspalvelun joukot ampuivat omiaan, jotta Venäjä sai tekosyyn hyökätä Suomen kimppuun - Talvisota. Venäjä väitti puoli vuosisataa Suomea hyökkääjäksi, ennen kuin lopulta myönsi Venäjän hyökänneen. Tästä artikkelista löytyy kelloaikoja Talvisodan alun tapahtumista.

Palatkaamme presidentti Saakashvilin esitelmään Tallinnassa. Saakashvilin mukaan Georgia ei pyydä ystäviään lähettämään Georgiaan joukkoja tai aseita, Georgia pyytää ystäviltään, että he puhuisivat totta (mm. Georgian sodasta). Saakashvili perusteli pyyntöään sillä, ettei pienellä Georgialla ole sellaisia resursseja informaatiosotaan kuin Venäjällä on. Koko maailma on täynnä Venäjän propagandaa, joten Georgian kannalta on tärkeää, että Georgian ystävät tuovat julkisesti esiin totuuden sodasta.

Presidentti Saakashvilin pyyntö on hyvin ymmärrettävä. Länsimaissa ollaan valmiita unohtamaan imperialistisen Venäjän suunnattomat rikokset, ettei Venäjä ”ärsyyntyisi”. Länsimaat haluavat Venäjältä öljyä ja kaasua, sekä apua mm. Afganistanin sotaan. Siksi länsimaat ovat hiljaa Venäjän rikoksista. Se ”länsimaat” sisältää myös Suomen. Suomen virallinen johto on ollut kuin ”kusi sukassa” Georgian sodasta. Taisipa ”Väyrynen vasempaan” syyttää Georgiaa hyökkääjäksi - ja siitä valehtelijasta jotkut haluaisivat Suomelle seuraavaa pääministeriä.

Pääsääntöisesti tukiaiset ovat pahasta, sillä ne häiritsevät vapaata kilpailua. Vapaa kilpailu on pääsääntöisesti hyväksi, sillä se johtaa parhaisiin tuotteisiin ja palveluihin edullisimpaan hintaan.

Näihin pääsääntöihin näen olevan joitakin poikkeuksia - silloin kyseessä kuitenkin täytyy olla Suomen ja suomalaisten kokonaisetu, eikä jokin ryhmäkuntainen etu muiden suomalaisten kustannuksella.

Liikennepolttoaineet

Maapallon raakaöljyvarat ovat rajalliset ja liikennepolttoaineiden kulutus näyttää ainakin lyhyellä aikavälillä jopa kasvavan tai ainakin pysyvän entisellään. Siten raakaöljypohjaisten liikennepolttoaineiden hinnalla näyttää pitkällä aikavälillä olevan vain yksi mahdollinen suunta - ylöspäin.

Katsottaessa tilannetta Suomen kannalta, niin joudumme toteamaan, että nykyisten liikennepolttoaineiden raaka-aineet ja/tai polttoaineet ovat lähes 100% tuontitavaraa. Huoltovarmuus on mahdollista taata jollekin tasolle varastoimalla suuria määriä liikennepolttoaineita Suomeen, mutta ei sekään ole halpaa lystiä.

Lisäksi tiedämme, että raakaöljypohjaiset liikennepolttoaineet saastuttavat ympäristöä hyvin merkittävästi - sekä niiden tuotantoprosessit, että käyttö.

Tässä näyttäisi olevan sellainen yhtälö, että EHKÄ kannattaisi tukea toisen sukupolven biopohjaisten liikennepolttoaineiden ja niiden tuotantoprosessien kehittämistä. Pitkäaikaista tukea biopolttoaineille EN näe kuitenkaan järkevänä, vaikka huoltovarmuussyin sitä voidaankin perustella.

Sähköautojen teknologioiden tutkimista ja tuotekehitystä tulee mielestäni tukea tässä yhteydessä - sähköauto on ympäristöystävällinen, kunhan sähkö tuotetaan ympäristöystävällisesti ja halvalla. Toisin sanoen ydinvoimalla ja vesivoimalla.

Sähköautojen yleistymistä kannattaa tukea ympäristöperustein ja huoltovarmuusperustein. Ydinvoiman huoltovarmuus on erinomainen, sillä sen polttoaine on halpaa ja vähän tilaa vievää - voidaan helposti varastoida voimalan yhteyteen usean vuoden kulutus.

Lämmitys ja sähköntuotanto

Suomi sijaitsee sen verran pohjoisessa, että täällä tarvitsee lämmittää asuntoja sekä muita kiinteistöjä huomattava osa vuodesta. Varsinkaan tätä kirjoitettaessa 23.1.2010 ei asiasta ole suurta epäilystä, jos käy vilkaisemassa ulkolämpömittaria (-28 astetta).

Se lämmittäminen saastuttaa ympäristöä ihan perusteellisesti, sillä hyvin suuri osa lämmitykseen käytetystä energiasta tuotetaan erittäin saastuttavasti esimerkiksi kivihiiltä, öljyä, haketta, turvetta tai pellettejä polttamalla. Toki ne avotakat ja saunankiukaatkin saastuttavat jos niissä poltetaan halkoja tai brikettejä - mutta kokonaisuuden kannalta ne ovat kuitenkin marginaalinen asia. Ensin on puututtava suurimpiin saastuttajiin.

On kaavailtu hyvin suuria tukiaisia ja syöttötariffien kautta merkittäviä sähkön hinnan korotuksia tukemaan tuulivoimaa Suomeen. Siinä ei ole mielestäni vähäisintäkään järkeä. Mitä enemmän tuulivoimaa Suomeen rakennetaan sitä huonommaksi muuttuu Suomen kilpailukyky. Kun vielä huomioidaan tosiasia, että juuri silloin kun Suomessa kulutetaan eniten energiaa (kovalla pakkasella), niin ei tuule tarpeeksi, jotta tuulivoimalat tuottaisivat nettona merkittävää määrää valtakunnan verkoon, niin asia tuntuu aivan järjettömältä.

Entäpä biovoima?

Kivihiili on tuontitavaraa ja sen poltto saastuttaa. Öljy on tuontitavaraa ja sen poltto saastuttaa. Maakaasu on tuontitavaraa ja sen poltto saastuttaa - lisäksi maakaasun huoltovarmuus on nolla, sillä se loppuu saman tien kun Venäjä vääntää hanan kiinni.

Siten äkikseltään tuntuu, että biovoimalle olisi ainakin huoltovarmuusmielessä kysyntää, jos se biovoima tuotetaan kotimaisista raaka-aineista, kuten puusta.

Ympäristön saastuttamisen vähentämisen kannalta nykyisistä biovoima ratkaisuista ei ole mihinkään. Kokonaisuutenaan ne saastuttavat suunnilleen yhtä paljon kuin fossiilisetkin polttoaineet. Siten tutkimuksen ja tuotekehityksen tukeminen voi olla joissakin tapauksissa järkevää - korostan sanaparia voi olla.

Sen sijaan en näe järkevänä biovoimankaan pitkäaikaista tukemista esimerkiksi syöttötariffein. Joka tapauksessa bioenergian tuotanto saastuttaa ympäristöä merkittävästi kun koko ketju otetaan huomioon - kuten tulee ottaa.

Sähkölämmitys

Ehdottomasti järkevintä on lämmittää sähköllä. Sähkölämmitys on erittäin ympäristöystävällistä ja myös kokonaisedullista - kunhan sähkö tuotetaan ympäristöystävällisesti ja halvalla, eli ydinvoimalla ja vesivoimalla.

Sähkölämmityksen investointikustannus on alhainen. Asumismukavuus on erinomainen. Sähkön siirtohäviöt ovat alhaiset. Sähköjärjestelmien ja kaapeleiden käyttövarmuus sekä luotettavuus ovat erinomaisia.

Ei tarvita mitään tukiaisia ei rakennusvaiheessa, eikä käyttövaiheessa. Pelaa kuin enkeli ja kelaa kuin mankeli. Pitää vaan antaa kilpailun pudottaa sähkön hintaa. Tietysti on järkevää myös poistaa idioottimaiset sähköverot.

22.1.2010 klo 7.21 Suomen sähkönkulutus oli 14 037 MW. Siitä kulutetusta sähkötehosta tuotiin Suomeen ulkomailta 2 794 MW. Omalla ydinvoimalla tuotettiin valitettavasti vain 2 729 MW.

Vaikka rakenteilla oleva Olkiluoto 3 olisi jo ollut tuotannossa täydellä 1 600 MW teholla, niin vajetta olisi silti ollut 1 194 MW.

Minusta on vähintään kummallista, että Suomessa jotkut vastustavat sähkön vientiä. Kun tuona mainittuna hetkenä Suomesta konkreettisesti virtasi rahaa koskena ulos - maksuna tuontisähköstä, niin järjellä ajateltuna olisi toki ollut mukavampi tilanne, että Suomesta olisi virrannut sähköä ulos ja voitollisesta myynnistä johtuen rahaa olisi virrannut sisään.

Siitä sähkön myynnistä saatavasta voitosta tulisi verotuloja yhteiskunnalle - olisiko se todellakaan jotakin ihan kauheaa?

Ydinvoima on ympäristöystävällinen ja halpa tapa tuottaa sähköä, joka on välttämättömyyshyödyke, jota on tuotettava niin  paljon kuin sitä kulutetaan.

Vakaa mielipiteeni on, että Suomeen PITÄÄ rakentaa reilusti lisää uutta ydinvoimaa!

Juhani Putkinen

Ps. Sinäkään kuvattuna hetkenä suomalaiset tuulivoimalat EIVÄT tuottaneet sähköä valtakunnan verkkoon nettona mainita saakka - siitä yksinkertaisesta syystä, että taaskaan ei tuullut tarpeeksi (kun sattuu olemaan pikkisen pakkasta). Tuulivoimaa EI kannata rakentaa lisää Suomeen! sama

Talvisodan aikaan Suomussalmen taistelujen kuluessa Mikko Karvonen kirjoitti kirjan, esimerkiksi teltan havuilla maaten, vähäisinä vapaa-aikoinaan. Karvonen oli joutunut pakenemaan Karjalasta Suomeen ja hänen sikäläinen nimensä oli ollut Onttoni Miihkali. Viimeksimainitulla nimellä ilmestyi kirja nimeltään Suomussalmen sotatanterilla. Kirjan esipuheen Karvonen allekirjoitti 17.1.1940, eli välittömästi näiden taisteluiden jälkeen. Kirja on siten hyvin autenttista tekstiä, eikä muistelua vuosien kuluttua. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille - se on rehevää kerrontaa. Niin rehevää, että se takavarikoitiin vuonna 1940 ja julkaistiin uudelleen neukkulan romahdettua.

Tähän artikkeliin kopioin kirjasta yhden kertomuksen sellaisenaan. Siksi en laita alkuun, enkä loppuun lainausmerkkejä.

Punakaartilainen

Pistäydyin jollekin asialle erääseen miehistötelttaan. Siellä oli juuri juhla käynnissä; joku oli saanut ko­toaan paketin, jossa oli kahvijauhetta, sokeria ja korp­puja, ja tarjoili niitä nyt koko teltalliselle. Minäkin sain takamuksilleni pienen kolon ahdaten täydellä havulattialla ja mukillisen kuumaa, mustaa nestettä käsiini.

Muuan pojista alkoi kaivella taskujaan ja veti esiin pari pientä, punakantista kirjaa. Toinen niistä oli Kommunistisen puolueen jäsenkirja, toinen puna­armeijalaisen sotilaspassi. Vilkaisin niissä olevaa ni­meä ja huudahdin ällistyneenä — suomalainen ja päällepäätteeksi aliupseeri.

Poika selitti. Hän oli päivällä ottanut osaa erääseen vastahyökkäykseen. Ryssät oli lyöty takaisin, ja ase­miimme oli jäänyt paljon kaatuneita ja haavoittu­neita. Eräs viimemainituista oli huutanut hänet luokseen, ojentanut hänelle aseensa, mainion pistoolin, ja verta sylkien korissut selvällä suomenkielellä:

»Ammu sillä joku ryssä, kosta minunkin puolestani — tappakaa kaikki ne helvetin koirat.»

Hän oli rynnännyt tovereittensa kanssa eteenpäin. Tultuaan hetken kuluttua takaisin oli hän tavannut äskeisen suomalaisen kuolleena, hänellä olikin ollut luoti keuhkoissa, ja ottanut tämän taskusta nuo pari kirjasta.

Eräs keski-ikäinen, mälliä pureksiva mies pyysi kirjasia nähdäkseen, tavaili niissä olevaa nimeä, syl­käisi pitkän, ruskean syljen ja jurautti:

»Tuttu mies minulle. Tapasin hänet Kontupohjassa pari vuotta sitten. GPU-mies oli ja ryssänhäntyri, siksi kai uskottiinkin ase käteen. Mutta kääntyipäs sentään viime hetkellään, niin kiivas kommunisti kuin olikin.»

Katselin miestä uteliaana. Eräs tuttava suojelus­kuntalainen, vapaus- ja heimosoturi, huomasi mielen­kiintoni ja alkoi esitellä:

»Etkös sinä, poika, tunnekaan Punakaartilaista? Siinä on reipas äijä tappelemaan — kuusitoista ryssää on jo tämän sodan aikana todistettavasti nitistänyt. Ja kuinka paljon ehtiikään vielä tappaa, jos elää saa.»

»Ei sitä ryssää ole vielä syntynytkään, joka minut hengiltä ottaa», ärähti Punakaartilainen.

Vapaussoturi nauroi.
»Sitkeähenkinen sinä juutas olet. Koetin sinua tap­paa Suomen vapaussodan aikana, sitten Virossa ja Aunuksessa, lopulta Vienassa …»
»Ja minä sinua …»

Pojat hohottivat. Äijäthän olivatkin sotakavereita. Ilmankos aina yksissä kulkivat ja ryssiä jahtasivat. Toverukset hymyilivät, Punakaartilainen tarjosi val­kokaartilaiselle mälliä. Samasta pötkystä he vuoron perään haukkasivat ja samaan kamiinanreikään nä­kyivät syljeksivänkin.

»Kerrohan tälle pojalle elämäntarinasi», kehoitteli suojeluskuntalainen toveriaan.

Ulkona paukkui pakkanen, mutta teltassa oli läm­min ja kodikas olo. Linjoilla oli tällä kertaa harvi­naisen hiljaista ja rauhallista. Ryssät kai nuoleksivat parastaikaa haavojaan.

Punakaartilainen kertoi:

Seitsentoistavuotiaana hän oli liittynyt punakaartiin, jossa hänen isänsä ja kaksi vanhempaa veljeä olivat jo ennestään. Isä ja toinen veljistä oli kaatunut rinta­malla, toinen veli oli joutunut valkoisten vangiksi ja kuollut myöhemmin vankileirillä. Hän yksin oli jää­nyt eloon ja päässyt pakenemaan Venäjälle.

Täällä hän oli joutunut puna-armeijaan ja taistellut melkein kaikilla rintamilla, saaden useita kunniamerkkejä ja palkintoja urhoollisuudesta. Lopulta hän oli päätynyt Neuvosto-Karjalaan, jossa hänenlaisensa san­kari oli tietysti suomalaisten taholta otettu avosylin vastaan.

Kurjaa oli elämä alkuvuosina siellä ollut. Mutta he olivat kuitenkin tunteneet olevansa täällä ikäänkuin lähempänä kotimaata. Karjala oli heille ikäänkuin oma valtakunta, annettu heille palkinnoksi siitä, että he niin uskollisesti ja urhoollisesti olivat taistelleet neuvostovallan ja kommunististen aatteiden puolesta. Innokkaasti he ryhtyivät sitä kohottamaan ja rakenta­maan juuri näiden periaatteiden mukaan.

Heitä oli alussa vähän, mutta sitten alkoi virrata suomalaista väkeä kaikkialta, Suomesta, Ruotsista ja Norjasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Ne olivat kaikki työkykyisiä ammattimiehiä, voimakkaita ja pu­naisen aatteen innostamia. Ne toivat tullessaan rahaa, koneita ja kaikenlaista muuta hyvää. Työ alkoi luis­taa, rakennukset ja tehtaat kohota Karjalan tähän asti melkein asumattomiin korpiin, hyvinvointi lisääntyä ja elämä käydä siedettäväksi.

Heillä suomalaisilla oli omat johtajansa, rehelliset ja koetellut miehet. Heillä oli omat yhdistykset, teat­terit, koulut ja osuusliikkeet. Heidän tehtaansa olivat Neuvostoliiton parhaat, niissä oli korkein, ja laa­dultaan taatuin tuotanto. Esimerkiksi Kontupohjan paperitehdas oli puhtaasti suomalainen, suomalaisten rakentama ja suunnittelema. Siinä oli suomalainen johto ja suomalainen työväestö. Ryssät yrittivät sinne tietysti tunkeutua, mutta heidät karkoitettiin pois, annettiin selkään, jos tarve vaati.

Näin he elivät ja rakensivat. Puutteita tietysti oli, mutta hehän olivat uudisraivaajia ja ponnistelivat suomalaisella sisulla eteenpäin parempaa tulevaisuutta kohti. Mutta sitten — tuli romahdus. Ryssäin ja suomalaisten välit olivat aina olleet viileähköjä, niin aatetovereita kuin oltiinkin. Suomalainen ei voi si­simmässään olla vakavissaan ryssän ystävä. Häntä naurattaa ryssän päätän hosuminen ja kiukuttaa tol­kuton leventeleminen ja hoilaaminen. Hän tuntee aina olevansa ylempänä ryssää — verrempi tätä kaikissa suhteissa, sekä voimakkaampi että älyk­käämpi.

Ryssät kai vaistosivat tämän, heille kävi kateeksi suomalaisten saavuttama parempi elintaso, suurempi puhtaus ja mallikelpoinen järjestys heidän asuinpai­koissaan ja työmaillaan. Suomalaiset olivat heille ko­vin tarpeellisia ja suureksi avuksi, mutta typerässä vihassaan ryssä ei tavallisesti ota lukuun tämän­tapaisia seikkoja. Hän hävittää kuin järjetön elukka kaiken ympärillään olevan, hyödyllisen ja hyödyttö­män, jos vain suinkin voimia riittää.

Suomalaisten johtajat, vanhat taistelijat ja kommu­nistisen aatteen lipunkantajat suomalaisten keskuu­dessa, joutuivat ensin ryssien raivon uhriksi. Nämä miehet olivat muka valkosuomalaisten vakoojia ja kätyreitä. He olivat muka koonneet suuret määrät suomalaisia ympärilleen, saadakseen käskettäväkseen itselleen uskollisen kaaderin. He odottelivat vain, että syntyisi sota Neuvostoliiton ja Suomen välillä, jolloin he katkaisisivat Muurmannin rautatien Syvärillä, ot­taisivat haltuunsa Neuvosto-Karjalan ja liittyisivät val­koisiin suomalaisiin.

Gylling, Rovio, Järvimäki ja monet muut vanhat suomalaiset punaiset johtajat menettivät asemansa, vapautensa ja henkensäkin. Senjälkeen tuli muiden vuoro. Jokainen heistä oli nyt valkoinen vakooja ja inhoittava petturi — heistä, jotka olivat kommunisti­sen aatteen vuoksi vuodattaneet vertansa kymme­nillä rintamilla — heistä, jotka elämänsä parhaat vuodet olivat raataneet bolshevistisen valtion hy­väksi, ahertaen kuin orjat, — heistä, jotka olivat luo­puneet omaisistaan, kannastaan ja isänmaastaan, an­taakseen itsensä kokonaan punaiselle vallankumoukselle.

Nyt vasta ryssät, heidän aateveljensä ja toverinsa, olivat heidän petollisuutensa ja kunnottomuutensa huomanneet, kaikkien noiden taistelujen ja ponnis­telujen jälkeen. Mutta he suomalaisetkin huomasivat nyt jotakin, — että ryssä oli kuin ryssä: kavala, kiit­tämätön ja julma, ja että heidän kaikki taistelunsa, työntekonsa, uurastuksensa ja ponnistuksensa olivat menneet hukkaan …

Ryssät ihan hehkuivat mielihyvästä ja nautinnosta, saadessaan mielin määrin tallata heitä jalkojensa alle, kiduttaa ja rääkätä, solvata ja herjata. He suomalai­set olivat halveksineet sisimmässään ryssiä, ja nämä olivat vihanneet heitä, sen he nyt huomasivat. He olivat vain teeskennelleet toveruutta, koska tarvitsivat heitä. He olivat olleet vain ase, jota oli käytetty hei­dän omaa isänmaataan vastaan, ja työkone, jota oli tarvittu kipeästi, sillä eihän noista paholaisista itses­tään ollut raunioituneen valtakuntansa rakentajaksi.

Heitä oli vain kourallinen ryssiin verrattuna, he olivat aseettomia, joten oli järjetöntä ryhtyä vasta­rintaan. Mutta heidän vihansa oli niin suuri, etteivät he aina jaksaneet hillitä itseään. Tappelut heidän ja ryssäin välillä kävivät jokapäiväisiksi. He iskivät suomalaiseen tapaan, kipeästi ja arkailematta, sydä­mensä halusta ja kyllyydestä.

Muuan tapaus oli erikoisesti jäänyt hänen mie­leensä. Eräässä palokuntajuhlassa Petroskoissa esiin­tyi juhlapuhujana venäläinen palopäällikkö, joka mitä siivottomimmin herjasi ja häpäisi heitä suoma­laisia, niin ilkeästi ja siivottomasti kuin vain ryssä osaa tehdä. Äkkiä eräs etupenkissä oleva suomalainen tukkityöläinen nousi paikaltaan, astui puhujan luo, pisti hänen päänsä kainaloonsa ja viilsi puukollaan hänen kurkkunsa poikki.

Mutta joukko väheni ja suli, — lopulta olivat vain naiset ja lapset jäljellä. Ne joutuivat sanoinkuvaa­mattomaan kurjuuteen, näkivät nälkää ja kärsivät kylmää. Heistä kuoli paljon tauteihin ja puuttee­seen. Ryssät eivät jättäneet edes heitä rauhaan, vaan ahdistelivat ja siirtelivät paikasta toiseen, ajoivat suurina laumoina kuin elukoita. Erästä lotjaa, jossa oli toistasataa suomalaista lasta ja naista ja jota hi­nattiin Äänisjärveä pitkin jotakin tuntematonta pää­määrää kohti, ryhtyivät puna-armeijalaiset kerran ammuskelemaan rannalta konekiväärillä. Suoma­laisten kommunistien naiset ja lapset näet lauloivat — Suomen kansallislaulua.

Osa suomalaisista lähti vaeltamaan kohti isänmaa­taan, karaten työpaikoiltaan ja vankiloista. He olivat rikkoneet suuresti sitä vastaan, mutta se oli lempeä ja antaisi heille anteeksi. Sadat heistä jäivät Karja­lan korpiin, menehtyivät tai tulivat tapetuiksi. Mutta osa pääsi onnellisesti perille, kertoakseen tovereilleen ja ystävilleen, millainen on venäläinen ja hänen va­pautensa ja vallankumouksensa. Hän oli yksi näistä onnellisista.

Se, joka uskoo ryssän sanoihin, lupauksiin ja va­loihin, on vailla järkeä. Sadat hänen kohtalotoverinsa olivat tehneet samoin. He entiset kommunistit, punakaartilaiset ja rajaloikkarit olivat ehkä kaikkein kiihkeimpiä ryssänvihassa, sillä heidän oli kostettava tuhansien toveriensa kidutus ja kuolema, hukkaan mennyt elämänsä ja aatteellinen haaksirikkonsa.

Punakaartilainen vaikeni. Hänen silmänsä säih­kyivät, sieraimet värisivät, ja poskipäät hohtivat val­koisina. Hän oli puhunut voimakkaasti ja vakuutta­vasti, kuten ainakin tottunut puhuja. Kuulinkin pe­rästäpäin, että hän oli ollut aikanaan tunnettu po­liittinen kiihoittaja.

Nuori vänrikki pisti päänsä sisään teltan aukosta ja luikkasi:

»Hei, pojat, ryssän partio on päässyt luiskahtamaan läpi linjojemme. Ketkä lähtevät sitä ajamaan takaa? Pari miestä kyllä riittää.»

Punakaartilainen nousi vikkelästi paikaltaan ja ki­väärinsä siepaten painui sanaakaan sanomatta ulos. Jotkut pojista aikoivat seurata häntä, mutta tuttavani suojeluskuntamies pysäytti heidät naurahtaen:

»Soo, pojat! Minulla on etuoikeus. Valkokaarti­lainen punakaartilaisen toveriksi — se on muoti ny­kyisin.»

Hän seurasi toveriaan. Pojat olivat hetkisen vaiti, sitten lausui joku puoliääneen:

»Hitto, enpä haluaisi olla niiden ryssien housuissa, joita nuo kaksi äijää ajavat takaa.»[i]

Talvisodan aikaan Suomussalmen taisteluissa suomalaisten vangiksi joutui puna-armeijan eversti. Eversti kertoi tarinansa suomalaiselle upseerille, joka oli osallistunut everstin divisioonan (ilmeisesti 44.D) tuhoamiseen. Tämä upseeri oli Mikko Karvonen, joka kirjoitti niiden taistelujen kuluessa kirjan, esimerkiksi teltan havuilla maaten, vähäisinä vapaa-aikoinaan. Karvonen oli joutunut pakenemaan Karjalasta Suomeen ja hänen sikäläinen nimensä oli ollut Onttoni Miihkali. Viimeksimainitulla nimellä ilmestyi kirja nimeltään Suomussalmen sotatanterilla. Kirjan esipuheen Karvonen allekirjoitti 17.1.1940, eli välittömästi näiden taisteluiden jälkeen. Kirja on siten hyvin autenttista tekstiä, eikä muistelua vuosien kuluttua. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille - se on rehevää kerrontaa. Niin rehevää, että se takavarikoitiin vuonna 1940 ja julkaistiin uudelleen neukkulan romahdettua.

Tähän artikkeliin kopioin kirjasta yhden luvun sellaisenaan. Siksi en laita alkuun, enkä loppuun lainausmerkkejä.

Yksinäinen eversti

Vastapäätäni istuu punaisen armeijan eversti, pie­noinen, kaljupäinen mies. Hänellä on viisaat, ilmeik­käät kasvot, mutta silmissä on surullinen ja kovin väsynyt ilme. Hän ei matele, kuten hyvin useat venä­läiset sotavangit tekevät, ei tahdo olla mielin kielin, mutta ei myöskään uhittele eikä murjota, koska se on hänestä typerää. Hän puhelee hiljakseen, suru­mielisesti ja ikäänkuin itsekseen, polttaen savukkeen toisensa jälkeen. Ah, kuinka onneton ja yksinäinen hän tunteekaan olevansa. Ystävät, toverit ja alaiset —kaikki, kaikki he makaavat tällä hetkellä keskellä synk­kää, suomalaista erämaata. He ovat kuolleet, tuhotut. Ja millainen kuolema, ah ja voi, maineeton, häpeällinen, hyödytön …

»Ja sanokaa minulle, kunnioitettu viholliseni: ke­nelle se oli tarpeen? Miksi heidän, nuorten, iloisten ja terveitten ihmisten, piti kuolla? Kun taistelimme tsaarin kenraaleja Denikiniä ja Koltshakia vastaan, oli meillä iskulause, jonka edestä kannatti taistella ja kuolla. Maa talonpojille, tehtaat työläisille. Näin me vaadimme, siinä oli aatetta, siinä oli järkeä, ja siksi me voitimme. Kun hyökkäsimme Puolaan, oli taiste­luhuutomme: Veriveljet vapaiksi panien orjuudesta. Siihen me uskoimme, ja siksi me taas voitimme. Mutta kun lähdimme Suomeen — ei pahintakaan tunnuslau­setta, ei aatteen tynkääkään …
Ah, niin — tiedän, tiedän, meidänhän piti vapaut­taa työläiset kapitalistien ja sen semmoisten ikeestä. Älkää puhuko mitään, tunnen omassa nahassani, miten he ottavat meidät ’vapauttajansa’ vastaan. Ja vaka­vastikin puhuen: mitä me voisimme heille tarjota sellaista, mitä heillä ei jo ole? Olen vanki, mutta olen katsellut hieman ympärilleni ja nähnyt yhtä ja toista. Kaikkialla on varakkuutta ja hyvinvointia. Työläi­setkin ovat puettuja paremmin kuin meikäläinen kor­kein virkamiehistö, kommunistit. Tavallinen mustantyöntekijä meillä on heihin verrattuna kerjäläinen. Tehän ymmärrätte, etten minä tahdo harjoittaa mustamaalausta, mutta niin ovat asiat. Työläisemme elävät tietysti paremmin kuin tsaarin aikana, mutta teikä­läisiä he eivät kykene saavuttamaan kymmeniin vuo­siin …

Ja kuka on syypää tähän järjettömään sotaan? Mitä hyötyä meillä venäläisillä on tästä karusta ja kylmästä Suomesta. Meillähän on asutettavina ja asuttavina suunnattomat maa-alat, on valtavat luon­nonrikkaudet, viiden, kuuden meren satamat käy­tettävissä . . . Stalin ja Voroshilov, järkeviä miehiä ymmärtääkseni molemmat, mitenkä he antoivat joh­taa itsensä moiseen järjettömyyteen?»

Hän istuu hetken hiljaa, pää painuksissa, ja alkaa huokaisten uudelleen:
»Millaisia kelpo miehiä olivatkaan sotilaani! Puo­lan retkellä kävivät taisteluun kuin juhlaan, laulaen ja hurraata huutaen. Valiodivisioona se oli, johon rykmenttini kuului — paras Venäjän armeijassa sekä miehistöaineksensa että aseistuksensa puolesta. Kun ensiksilähtevä rykmentti nousi junaan Leningradissa, nauroivat pojat ja huusivat meille jälkeenjääville: ’Ei teille jää mitään tehtävää, me lakaisemme rei­tin puhtaaksi. Uutena vuotena tavataan — Oulussa.’ Rautatieltä rajalle on matkaa kolme ja puoli sataa kilo­metriä. Marssimme sen yhdessätoista vuorokaudessa. Se oli saavutus, josta te suomalaisetkin olisitte ylpeitä, mutta me, me saimme kaksi muistutusta ylimmällä johdoltamme — hitaudesta.

Tämän marssimme kestäessä me aloimme aavistaa, ettemme olleet paraatissa Punaisella torilla. Menetimme kymmenen prosenttia vahvuudestamme marssiväsyneinä ja paleltuneina. Ja ajatelkaahan: ei yhte­näkään yönä ollut kattoa päämme päälle. Illalla olet läpiväsynyt, läpimärkä — ala tehdä nuotiota korpeen. No, hakkaat puut, sytytät tulen, rytkähdät puolinukuksissa sen ääreen — kylki palaa, toinen jäätyy …

Kun tulimme rajan yli, loppui tämäkin ylellisyys. Jos sytytit nuotion, alkoi siihen sataa luoteja, kra­naatteja … Voi, sitä kylmyyttä, sitä rannatonta korpea, sitä pimeyttä. Koetimme pysytellä yhdessä, ettemme joutuisi eksyksiin; ahtauduimme pienelle alalle. Yritimme tietysti hyökätä, raivata tietä eteen­päin. Mutta yhtä, jos olisit iskenyt pääsi seinään. Ah, se oli vallan toista kuin hyökätä Denikinin up­seeripataljoonia vastaan tai iskeä puolalaisiin ryk­mentteihin. Jotakin käsittämätöntä, hirveätä …

Yhteytemme katkesivat. Aloimme nähdä nälkää. Nälkää näimme, mutta suomalaisia emme nähneet. Uskotteko, että ensimmäinen näkemäni suomalainen oli se, joka otti divisioonani tuhon jälkeen minut vangiksi!

Emme nähneet heitä, mutta he olivat kaikkialla. Kun joku yritti leirialueen ulkopuolelle, oli häntä vastassa kuolema. Kun asetimme vartiomiehen paikoilleen, voimme olla varmat, että tapaisimme hänet hetken kuluttua hengettömänä, luodinreikä otsassa tai tikarin viilto kurkussa. Ja kaikkialta, joka suunnalta, jostakin korven pimennoista tuli luoteja, kra­naatteja. Näkymätön kuolema kaikkialla, miehiä kaa­tui sadoittain, tuhansittain. Se oli kauheata, kauheata.

Monet tulivat hulluiksi; monet, varsinkin upseerit, ampuivat luodin kalloonsa, ikäänkuin suomalaisten kuulat eivät olisi olleet kyllin tehokkaita. Kurikin tietysti alkoi höltyä. Tapasin kerran erään joukkueenjohtajan lukemassa sotamiehille lentolehtistänne ja selittämässä, että te kohtelette vankeja paremmin kuin meille oli uskoteltu, joten oli viisainta antautua vangiksi. No, hänet tietysti heti ammuttiin …

Kauhea, kauhea taistelu — järjetön tämä koko so­ta. Venäjän kansa ei sitä halunnut … Kommunistitko? — Ah, hekään eivät sitä halunneet. Monet heistä taistelun kestäessä makasivat maakuopissa päivä­kausia … Niin, no — tietysti he pelkäsivät. Mutta tämä osoittaa joka tapauksessa, etteivät he halunneet taistella.

Tiedättekö, arvoisa vastustajani, Stalinille ja Vo­roshiloville pitäisi näyttää divisioonamme kulkema tie — tuo viiden, kuuden kilometrin pituinen tienpätkä. He ovat järkeviä miehiä, niin ainakin luulen. He te­kisivät kanssanne rauhan. Sanotte, että he pelkäävät maailman pilkkaa — ei, sitä he eivät saa tehdä; jos kerran ovat suurmiehiä, kuten väitetään, eivät saa pelätä — Venäjän tähden. Ja nuo hullut koirat:

Molotov, Shdanov ja Kuusinen, nuo järjettömät sodanlietsojat ja sydämettömät provokaattorit, ne pitäisi panna pöyhimään niitä ruumiskasoja …
Ruumiskasoja, ah ei — ruumisvuoria ne ovat. En jaksa käsittää, miten toverini joutuivat niin läjiin. Kaamea, kaamea juttu on sota. Me neuvostomaan kansalaiset ja valtiovaltakin, me puolsimme aina rau­haa, puhuimme rauhasta ja rakastimme rauhaa. Kuinka populäärejä me silloin olimmekaan. Koko sivistynyt maailma oli takanamme, olimme kaikkien vapaitten ihmisten lempilapsi. Mutta nyt — nyt meitä hauku­taan, vihataan ja inhotaan. Olemme pannaan julistettu, koko maailman yhteydestä eroitettu kansa; siinä toveri Molotovin politiikan tulos.

Yhtä minä pyydän teiltä, suomalaiset: haudatkaa maahan nuo hirvittävät ruumiskasat ennenkuin läm­pimät tulevat. Muutoin saatte niskaanne ruton. En vihaa teitä, vaikka te niin hirvittävällä tavalla tuho­sittekin divisioonani. Ymmärränhän minä, että tei­dän täytyi … Mehän olimme syyllisiä. Tai oikeam­min emme me, vaan meidän johtajamme …

Minun täytyy tunnustaa — te olette hyviä soti­laita, liian kova pala meille purtavaksi. Mutta yksi vika ja paha vika teissä on. Te halveksitte meitä ve­näläisiä liiaksi, aliarvioitte. Minut esimerkiksi otti vangiksi parimiehinen partionne. Eivät viitsineet edes riisua aseista, viittasivat vain ja käskivät kulkea edel­lään. Parikymmentä meikäläistä he kokosivat kor­vesta ja ajoivat edellään kuin karjaa — molemmilla kivääri selässä. Kun minua kyydittiin rintaman taa, pysähtyi auto jonkun tiensyrjässä olevan talon eteen. Saattajanani toimiva upseeri pistäytyi sisälle. Autonkuljettaja seurasi häntä vähän ajan kuluttua, jättäen kiväärinsä viereeni ja autonsa hyrräämään.

No, tietysti — enhän minä minnekään lähtenyt; minnekä hornaan tällaisessa lumisessa erämaassa au­tolla menisi, mutta sittenkin … Liika huolettomuus ja vihollisen aliarvioiminen ei ole hyväksi. Me osaamme kyllä taistellakin, kun olosuhteet vain ovat suotuisat. Ah, jos meillä olisi Tuhatshevski … hän oli etevä mies ja kovin suosittu, mutta pahaksi onneksi hän joutui puhdistusten uhriksi. Paljon niihin aikoihin likvidoitiin upseeristostamme parhaita miehiä. Minäkin odotin tuomiota useita kuukausia, useat tovereistani menettivät päänsä …
Ilkeätäkö elää tuollaisen uhan alaisena? Kaikkeen tottuu. Samanlainen uhkahan meillä aina on Venä­jällä ollut pään päällä. Milloin Opritshina, milloin Ohrana, milloin NKVD …»

Ulkona ulvahti hälytyssireeni. Nousin ja nyök­käsin hyvästiksi. Vanha sotilas huokasi ja mutisi raskaasti:

»Millaisia petoja, viitsivät hätyytellä naisia ja lap­sia. Aivan sydän menee sykkyrälle, kun ajattelen, että saman kohtalon alaiseksi joutuisi oma perheeni. Mikä häpeä, mikä häpeä …»[i]

Talvisodan historiassa yleensä kiitetään eversti Hjalmar Siilasvuota Suomussalmen ja Raatteen tien voitoista. Minusta Siilasvuo olisi kuitenkin pitänyt haukkua pystyyn Suomussalmen voiton vuoksi.

Suomussalmi - 163.D

Kerrotaan, että Siilasvuo motitti venäläisen 163. Divisioonan (163.D) Suomussalmelle ja tuhosi sen. Todellisuudessa Siilasvuo ei motittanut divisioonaa ja päästi melkoisen osan siitä pakenemaan taistelukentältä ja jopa viemään osan kalustostaan mukanaan.

Katsellaanpa niitä tapahtumia kylmästi faktoihin perustuen. Sen venäläisen 163.D:n Jalkaväkirykmentti 759 (JR 759) hyökkäsi  Suomen rajan ylitse 30.11.1939 kello 8.30[i] Raatteessa ja eteni Suomussalmen suuntaan. Sitä rykmenttiä vastassa oli vain suomalainen Erillinen Pataljoona 15 (Er.P 15), joka pysäytti hyökkäävän rykmentin. 163.D:n JR 662 ja JR 81 hyökkäsivät Suomen rajan ylitse talvitietä rakentaen odottamattomasti Juntusrannassa, koska siellä ei edes ollut tietä rajan ylitse. Siksi Juntusrannassa ei ollut edes pataljoonaa vastassa, vaan vain Rajavartio-osasto II vartioasemilla.

Kun pohjoisesta Suomussalmelle hyökkäävää JR 81 pysäyttämään ei ollut joukkoja, niin Suomussalmi oli poltettava, ettei siitä olisi tullut majapaikkaa vihollisille. Raatteen suunnassa taistelevat suomalaiset joukot olisivat menettäneet yhteystiensä länteen, joten ne vetäytyivät käskystä Suomussalmelle.

Suomussalmi poltetaan

Er.P 15 joukoissa upseerina taistellut Onttoni Miihkali alias Mikko Karvonen kirjoitti kirjaa Suomussalmen sotatanterilla sotatapahtumista mm. maaten havuilla teltan lattialla kun oli vähänkin siihen tilaisuutta. Lainaan tähän pätkän kirjasta: ”Vihollinen ei saanut olla lämpimässä. Ratsastaessani erään tutun talon ohitse huomasin miten sen isäntä, vanha uskonnollinen mies, valeli paloöljyllä keskelle lattiaa kokoamaansa lastukasaa. Huusin hänelle läpi avoimen ikkunan hämmästyneen kysymykseni. Hän pysähtyi työssään, vilkaisi minuun, tervehti ja asteli hitaasti lähemmä. Hänen äänensä oli rauhallinen ja tasainen, kun hän vastasi:

»Mitäkö teen? Aionpahan vain laittaa pienen kokon. Itse olen tämän talon rakentanut - itse sen myös tuhoan. Tulkoot nuo helvetin sikiöt. Mutta yli meidän ruumiskasojemme heidän on astuttava, ja saaliikseen saavat vain rauniot ja erämaan. Omin käsin me kaiken tuhoamme - kaiken, mikä on omaamme.»”[ii] Ei tainnut se uskovainen mies erityisesti rakastaa ryssiä.

”Kylä paloi, kaunis, vauras kylä, onnellisten ja uuraitten ihmisten asuinpaikka. Paloivat kodit, omaisuudet … Niin, siinähän kohosi savuna ilmoille minunkin maallinen omaisuuteni. Merkillistä, että muistin sen vasta nyt. Pari päivää ennen sodan puhkeamista olin rahtauttanut pois kapistukseni rajalta. Täällä kirkonkylässä ne muka olisivat paremmassa turvassa. Nyt ne paloivat. Olihan siinä paljon läheistä ja rakasta, paljon elettyä elämää, kuin osa olemuksestani.”[iii]

Kartta alkutilanteesta:[iv]

Kun suomalaisissa esikunnissa viimein tajuttiin, että vastoin luuloja venäläisiä joukkoja hyökkääkin kokonainen divisioona, niin alueelle alettiin haalimaan lisää joukkoja. Kenttätäydennysprikaatista joutui pataljoona (IV/KT-Pr) Suomussalmelle 3.12. Perangalle  6.12. Kuusamossa perustettu Er.P 16. Äkkinäinen voisi luulla, ettei tilanne enää ole erityisen paha - kolme suomalaista pataljoonaa yhtä divisioonaa vastassa. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei suomalaisilla ollut tykistöä, eikä panssarintorjunta-aseita. Vihollisdivisioonaan kuului orgaanisena osana kaksi kenttätykistörykmenttiä (72 tykkiä) ja hyökkäysvaunupataljoona (55 Hv). Panssarintorjuntatykkejä divisioonan määrävahvuuteen kuului 48[v], eikä niillä ammuttu olemattomia suomalaisia panssarivaunuja, vaan olevia suomalaissotilaita.

7.12. Ylipäällikkö perusti eversti Siilasvuon komentoon prikaatin, jonka runkona toimi JR 27, lisukkeena aselajijoukkoja. 8.12. Siilasvuon piti ottaa alueella rintamavastuu ja hänelle alistettiin alueella jo olevat joukot.[vi] Siten syntyi Ryhmä Siilasvuo.

Seurasi hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, joissa molemmat puolet kärsivät tappioita, mutta mitään ratkaisua taisteluissa ei syntynyt.

14.12. havaittiin, että Raatteen tietä alueelle on tulossa lisää vihollisia[vii] - se oli 44.D.

Tarvittiin siis lisää nappuloita pelilaudalle myös suomalaisten puolelle. 16.12. Vääkkiöön oli saapumassa suomalainen polkupyöräpataljoona (PPP 6) sissitoimintaan 163.D selustaan.[viii] Se sissitoiminta huoltoyhteyksiä vastaan oli aivan mainio siirto - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 17.12. Suomussalmelle saapui myös peräti patteri kenttätykistöä 2./KTR 9. 19.12. pääosat kyseisestä kenttätykistörykmentistä - miinus 3. patteri, joka oli jouduttu lähettämään Kuhmon suuntaan.[ix]

Ei alueella ollut suomalaisia joukkoja vieläkään liikaa. Piispanjärven alueelle perustettiin Ryhmä Susi IKL:n kansanedustajan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen johtoon. Sen runkona oli JR 65. Ryhmään kuului myös alueella ennestään ollut Er.P 16. Ryhmä aloitti 25.12. hyökkäyksen Piispanjärveltä etelään ensimmäisenä tavoitteena Palovaara.[x]

Suomussalmella jo olleista Ryhmä Siilasvuon joukoista, JR 64:stä, Kevyt osasto 22:sta (Kev.Os 22), pioneeripataljoonasta (22.Pion.P) ja viestipataljoonasta (22.ViestiP) perustettiin Siilasvuon johtoon 9.D.[xi]

9.D tehtäväksi annettiin lyödä Hulkonniemessä olevat venäläisjoukot ja hyökkäyksen olisi pitänyt alkaa 26.12. aamulla. Sitä kuitenkin siirrettiin vuorokaudella.[xii]

Eli nyt alueella oli suomalaisjoukkoja kohtalaisen mukavasti yhden venäläisdivisioonan lyömiseen ja toisen pidättelemiseen kunnes ensimmäinen on lyöty. Valitettavasti joukot oli kuitenkin jaettu kahden eri komentajan alaisuuteen (Siilasvuo ja Susitaival). Siten Susitaival kävi pohjoisempana omaa sotaansa sen 163.D:n JR 662:ta vastaan ja Siilasvuo loppuja kahta vihollisrykmenttiä (81 ja 759) vastaan Suomussalmella. Välillä oli pitkä etelä-pohjois-suuntainen Kiantajärvi, joka ei erityisemmin kiinnostanut kumpaakaan herroista komentajista.

Susitaivalta sen Kiantajärven ei niin hirveästi tarvinnutkaan kiinnostaa kunhan eliminoisi JR 662:n.

Siilasvuota olisi pitänyt kiinnostaa, sillä hänen tehtävänsä oli nimenomaan lyödä ne Hulkonniemessä pesitsevät rykmentit, eikä päästää niitä karkuun Kiantajärveä pitkin.

Oheisessa kartassa tilanne 26.12.1939.[xiii]

Kuten kartasta näkyy, niin Osasto Mäkinen oli estämässä 44.D pääsemästä länteen apuun 163.D:lle ja estämässä 163.D:aa pakenemasta itään. IV/KT-Pr oli estämässä 163.D:aa etenemästä lounaaseen Hyrynsalmelle - en ainakaan itse jaksa uskoa, että sillä olisi ollut vähäisintäkään halua lähteä siihen suuntaan, nimittäin sen huolto oli poikki ja se olisi joutunut vielä kauemmas mahdollisuudesta saada elintarvikkeita, ammuksia ja polttoainetta.

Hulkonniemestä länteen oli joukkoja, joiden piti hyökkäyksellä puristaa ”mottia” pienemmäksi, aivan oikein, sillä taisteltiin aikaa vastaan.

MUTTA pohjoiseen Kiantajärven suuntaan jätettiin pakotie auki!

Minusta se oli anteeksiantamatonta. Kiantajärveä pitkin ryssät saivat käytännössä karata aivan vapaasti Juntusrannan suuntaan. Ja niinhän siinä tietysti kävikin.

28.12.1939 aamulla Vuoriniemessä ja Kirkkoniemessä sijainneet tähystäjät havaitsivat venäläisten irtautuvan sekä Hulkonniemestä, että kirkonkylästä.[xiv] ”Puolilta päivin arviolta 2 000 miestä, 20 erilaista tykkiä, 6 hyökkäysvaunua ja 48 kuorma-autoa käsittänyt 4-5 km pitkä rivistö ohitti Kannikkoniemen matkalla pohjoiseen.”[xv]

”Keskipäivällä JR 27 miehitti tyhjennetyn kirkonkylän taistelutta. Illalla rykmentti sai 9.DE:n käskyn pitää saavuttamansa tasan. Takaa-ajotehtävää ei annettu.”[xvi] Ihmettelen kauhiasti mistä Siilasvuota oikein kiitettiin - olisi pitänyt haukkua pystyyn.

Lisää venäläisiä joukkoja pakeni järvelle Kiantajärven länsirannalta.

9.DE antoi ensimmäiset käskyt takaa-ajosta Kiantajärvellä vasta 29.-30.12. yöllä[xvii] - oi aikoja, oi tapoja. Ensin päästetään karkuun ja sitten ei organisoida edes takaa-ajoa.

163.D:n tappiot

Venäläisen 163.D:n vahvuus vahvennuksineen lienee taistelujen alkaessa ollut 23 000 miestä. Arviot henkilöstötappioista vaihtelevat: 25-30 prosenttia, eli 5 800-6 900 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tappioista noin 1000 miestä oli Ryhmä Suden osuus. Vankeja suomalaiset ottivat kaikkiaan kolmisen sataa.

Sotasaalista Suomussalmen taisteluista saatiin seuraavasti. Esimerkiksi kiväärejä miehet ottivat suoraan omaan käyttöön. Suoraan käyttöön otettu materiaali ei näy luvuissa.

Hyökkäysvaunuja 15, panssariautoja 2, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 25, panssarintorjuntatykkejä 12, kuorma-autoja 151, konekiväärejä 19, ilmatorjuntakonekiväärejä 2, pikakiväärejä 33. kiväärejä 625, kenttäkeittiöitä 26.[xviii]

Eli kyseessä oli suoraan sanottuna ns. vesiperämotti.

Raatteen tie - 44.D

Se 163.D meni siten harjoitellessa. Raatteen tietä saapunut Moskovassa paraateissa esitelty määrävahvuinen[xix] valiodivisioona 44.D piti sitten lyödä seuraavaksi. Sen pitäisi nyt jo sujua paremmin kun oli harjoiteltu yhdellä divisioonalla - eikä nyt ollut niin loistavaa pakenemismahdollisuutta kuin Kiantajärvi oli.

Oheisessa kartassa tilanne 1.1.1940 puolilta päivin.[xx]

Puolustuslinja

Kirjailija, opettaja Onttoni Miihkali (pakolainen Venäjän miehittämästä Karjalasta) alias Mikko Karvonen katseli puolustuslinjaa suomalaisena upseerina keväällä 1940 ja kirjoitti kirjaansa Raatteen tiellä: ”Seison Raatteen tiellä, Kuomasjoen sillalla, ja silmäilen ympärilleni. Tässä on siis Kuivasjärven-Kuomasjärven kuuluisa puolustuslinja, jota vastaan vihollinen hyökkäili useita viikkoja, kykenemättä sitä murtamaan.

Olen hämmästynyt. Järvien välinen jokihan on vain puron putrakko, pahainen, loriseva oja nytkin, jolloin se on tulvaveden paisuttama. Se muodostaa erämaahan vain muutamien metrikymmenien levyisen mutkittelevan aukeaman.

Entä varustukset? Siellä täällä jokunen ampumahauta, pari kolme kantoihin kääräistyä piikkilankaa, - siinä kaikki. Ällistyttävää ja samalla melkein naurettavaa. Mokoma »linja» ja mokomat »varustukset».

Mietiskelen hetken ja alan ymmärtää. Tuon aukeaman reunassa on ollut maailman vankin ja luotettavin varustus, suomalainen sotilas, sisukas ja urhoollinen, kestävä kuin kallio, peräänantamaton kuin kohtalo.

Suomalainen sotilas on pitänyt vartiota noissa vaatimattomissa ampumahaudoissa, valvonut niissä sydäntalven pitkät yöt ja lyhyet päivät. Tulipalopakkanen on paukkunut hänen ympärillään, teräsmyrsky on vuorotellut lumimyrskyn kanssa, viiltävä viima on ulvonut kilpaa luotien kera. Mutta hän on pysynyt asemissaan, ravinnut itseään rakkaudella, jota hän on tuntenut isänmaata kohtaan, ja lämmittänyt vihallaan, joka täytti hänen sydämensä sinä päivänä, kun vihollinen hyökkäsi hänen maansa rajan yli.

Vaatimattomat varustukset, mutta valloittamaton puolustuslinja.”[xxi]

Divisioonan lyöminen

On inhottavaa jälkiviisastella tämänkin divisioonan lyömisen suhteen, sillä tämä meni jo oleellisesti paremmin kuin edellinen harjoitus. 44.D viipaloitiin makkaraksi aivan oikein, mutta sitä makkaraa ruvettiin syömään länsipäästä mahdollistaen osan joukoista pakenemisen itään. Sinne itään olisi mielestäni pitänyt keskittää joukkoja aivan oleellisesti enemmän ja alkaa tuhoamaan divisioonaa sieltä päin. Sen divisioonan huolto oli katkaistu idästäpäin, tuskin se olisi lähtenyt pakenemaan länteen. Jos olisikin, niin se olisi ilman huoltoa tuhottu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

”44.D:n joukkojen huoltotilanne oli suomalaisten hyökkäyksen alkaessa heikko. Elintarvikkeita ei divisioonalla juuri ollut ja hevosille ei ollut voitu jakaa rehuja viikkoon. Ampumatarvikkeita joukoilla oli vain 1/10-1/4 tuliannosta. 44.D:n varikolla Vasonvaarassa rajan takana oli tarvikkeita vielä jonkin verran, mutta niitä ei suomalaisten sissitoiminnan takia saatu kuljetetuksi joukoille. Yli kaksi viikkoa kestänyt tehokas häirintä oli tuottamassa tulosta.”[xxii]

5.1.1940  aamulla suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen 44.D:n lyömiseksi.[xxiii] 6.1. aamulla 44.D:n komentaja käski joukkojaan murtautumaan kalusto mukanaan saarroksista itään. Paikalliset suomalaiset johtoportaat saivat tästä tiedon 6.1. aamupäivällä.[xxiv]

Ulosmurtautumisyrityksiltä puuttui yhtenäinen johto ja ne yleensä torjuttiin. Tukikohtien välisistä aukoista kuitenkin pääsi osa pakenijoista Haukilan koillispuolisiin metsiin. JR 65 irrotti partioita takaa-ajotehtäviin. Jalan liikkuvat venäläiset jäivät hiihtävien suomalaisten armoille. ”Vain harvat pääsivät rajan taakse osan paleltuessa matkalle. Taistelut hiljenivät 7.1. aamupäivällä. Kaikkiaan JR 65 otti pari sata vankia. Puolisen tuhatta kaatunutta neuvostosotilasta löytyi aikanaan tältä korpialueelta.”[xxv]

”JR 27 sai haltuunsa runsaan sotasaaliin, tuhosi vielä satoja harhailevia neuvostosotilaita ja otti toista tuhatta vankia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneet ja kovasti nälissään. Ruokaa he eivät olleet saaneet viikkoon.”[xxvi]

”Kuhmon ja Raatteen teiden haara vallattiin 7.1. iltapäivällä. Raatteen tie tienhaaran molemmin puolin oli täynnä erilaista materiaalia kuten tykkejä, hyökkäysvaunuja, kuorma-autoja ja hevosajoneuvoja. Arviolta tuhat neuvostosotilasta oli kaatunut, pari sataa jäänyt vangiksi ja osa päässyt Kokkojärven jään ylitse pakoon. Monet näistä paleltuivat pakomatkallaan tai jäivät vangeiksi myöhemmin.”[xxvii]

”6.1. iltapäivällä Raatteen tie Raatevaaralla saatiin katkaistuksi. Neuvostojoukkojen toiminta tätä 9.D:n itäisintä tiesulkua vastaan jäi vähäiseksi. Saaliiksi jäi hyökkäysvaunu ja pari kuorma-autoa. Tie pidettiin katkaistuna aina aamuyöhön 8.1. asti. Tällöin Parvavaarasta itään vetäytyvät neuvostojoukot saivat tien pimeän turvin avatuksi ja kalustonsa turvaan. 7./JR 64 irtautui sen jälkeen leirilleen Linnanlammelle, josta hiihti pataljoonansa yhteyteen Kerälään.”[xxviii]

”Suomalaisten yleishyökkäys ajoittui 1.-7.1.1940 väliseksi ajaksi. Taisteluissa 44.D tuhoutui lähes täydellisesti, sillä se menetti 70% vahvuudestaan kaatuneina ja lisäksi suomalaiset ottivat 1 200 vankia. Käytännöllisesti katsoen koko divisioonan kalusto jäi suomalaisille. Yksittäisiä miehiä ja osastoja harhaili lähimetsissä taistelun jälkeen useita vuorokausia.”[xxix]

No, niin siinä kuitenkin kävi, että osa porukasta pääsi taas karkuun. Tällä kertaa divisioonan kalusto jäi kuitenkin lähes kokonaan suomalaisten sotasaaliiksi. Pyrkimyksenä pitäisi olla vihollisen elävän voiman tuhoaminen kokonaan, ettei samaa porukkaa (ja jälkeläisiä) vastaan tarvitsisi tapella enää myöhemmin.

Sotasaalis

Raatteen tieltä kerättiin mm.:

Hyökkäysvaunuja 43, panssariautoja 10, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 71, panssarintorjuntatykkejä 29, kuorma-autoja 260, traktoreita 20, konekiväärejä 106, ilmatorjuntakonekiväärejä 16, pikakiväärejä 190, kiväärejä 4822, kenttäkeittiöitä 47, moottoripyöriä 15, hevosia 1170.[xxx]

8.1.2010 Suomessa oli sään suhteen sangen tavanomainen tilanne - pakkasta. Taloustilanne sen sijaan oli normaalia heikompi - teollisuuden kapasiteetista oli suuri osa käyttämättä.

Silloin 8.1.2010 sähkön kulutushuippu Suomessa oli noin 14 000 megawattia - ja sähkön hinta nousi niin korkeaksi (noin kymmenkertaiseksi normaalitasoltaan), että osa teollisuudesta pisti hinnan vuoksi ”rukkaset naulaan”. Suomeen tuotiin silloin sähköä ”langat punaisena”.

Jos olisi ollut normaali taloustilanne niin kulutushuippu olisi ollut noin 15 000 megawattia - joka olisi ollut jo lähes katastrofaalinen, ja pakottanut säännöstelemään sähköä. Nimittäin Ruotsissakin tarvittiin sähköä, eikä sieltä liiennyt tuontiin Suomeen.

Entäs JOS Venäjälläkin olisi sattunut olemaan pakkasta tai muusta syystä sähkön tuonti sieltä olisi estynyt. Siinä sitä sitten olisi viimenkin tyhmemmätkin huomanneet, miten valtava virhe on tehty kun ei ole rakennettu riittävävästi edullista perusvoimaa - ydinvoimaa. Älkää luulkokaan, että ne 8.1.2010 pakkaset olisivat olleet viimeiset pakkaset.

Palataanpa artikkelin otsikkoon, eli sähkön hintaan/tuotantoon.

Kun sähköstä on kova kysyntä (kulutus), niin sähköä joudutaan tuottamaan laitoksissa, joissa tuotantokustannus on suuri. Siten kyseinen laitos tietysti myös veloittaa tuottamastaan sähköstä kalliin hinnan. Mitä enemmän tällaista tarvetta on sitä kalliimmaksi sähkön hinta muodostuu kuluttajille ja yrityksille.

Mitä kalliimpaa sähkö Suomessa on, sitä heikommaksi muodostuu Suomen kilpailukyky globaalissa Maailmassa.

Kannattaa pitää mielessä, että me onneksi elämme markkinataloudessa emmekä diktatuurissa - vaikka valtiovalta on valitettavasti estänytkin riittävän ydinvoiman rakentamisen. Me kaikki joudumme pitkän päälle kärsimään siitä rajoittamisesta.

Mutta markkinatalous toimii myös toiseen suuntaan. Mitä enemmän ympäristöystävällistä ja halpaa ydinvoimaa Suomeen rakennetaan sitä halvemmaksi sähkön hinta muodostuu. Ja sitä myöten Suomen kilpailukyky sekä työllisyystilanne paranevat.

Erittäin tärkeää:

Voimayhtiöiden ja niihin sijoittavien etu on tietenkin saada rakentaa itselle uutta ydinvoimaa mahdollisimman paljon - mutta samalla estää muita saamasta itselleen uutta ydinvoimaa, jotta sähkön hinta ei laskisi.

SIKSI voimayhtiöt EIVÄT suinkaan lobbaa sen puolesta, että Suomeen rakennettaisiin vaikka NELJÄ uutta suurta ydinreaktoria vuoteen 2020 mennessä kuten minä haluan. Sehän tarkoittaisi sähkön hinnan laskua ja heidän voittojensa pienenemistä. Haluavat rakentaa ITSELLE lisää ydinvoimaa, mutta haluavat etteivät muut saisi rakentaa lisää ydinvoimaa.

Voimayhtiöt EIVÄT tietenkään lobbaa myöskään sen puolesta, että ne joutuisivat sulkemaan saastuttavia esimerkiksi kivihiilen ja öljyn polttamiseen perustuvia laitoksia - tuottavathan ne rahaa kassaan. Minun mielestäni ympäristön saastuttamista on kuitenkin vähennettävä aivan oleellisesti. Se tarkoittaa, että Suomeen on rakennettava runsaasti uutta ydinvoimaa ja sitä mukaa kun sitä valmistuu, niin on ajettava pysyvästi alas saastuttavia laitoksia. Hyväkuntoisia voisi tietenkin pistää ”naftaliiniin” pahan päivän varalle. Kukapa tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voimayhtiöt EIVÄT myöskään lobbaa tuulivoimaa vastaan, vaikka sen lisärakentaminen Suomeen on lievästi sanottuna typerää (mm. kun suurimman sähkönkulutuksen aikana ei tuule tarpeeksi, jotta tuulivoimalat tuottaisivat sähköä valtakunnanverkkoon mainita saakka). Tähän on luonnollinen syy. Ne saavat pumpattua omaan kassaansa rahaa veronmaksajien pussista ensin tukiaisina ja sitten vielä syöttötariffin aiheuttamana sähkön hinnan nousuna kuluttajille.

Suomen Hallituksen ja Eduskunnan on katsottava Suomen kokonaisetua - EI esimerkiksi voimayhtiöiden, tuulimyllyntekijöiden, eikä bioraaka-aineen tuottajien. Se Suomen kokonaisetu vaatii, että annetaan luvat kaikille kolmelle ydinvoiman periaatepäätöksen hakijalle - ja yritetään löytää vielä neljäs riippumaton hakija, joka rakentaisi täysin uuden ydinvoimalan jonnekin Vaasan seudulle.

On ymmärrettävä, ettei suinkaan ole paha asia, jos Suomesta välillä viedään sähköä ulkomaille hyvällä voitolla. Sitä voittoa verottamalla saadaan rahaa yhteiskunnan pussiin vaikka valtavien velkojen takaisinmaksuun.

On meidän kaikkien etu, että sähkö on halpaa, ja sitä myös viedään ulkomaille hyvällä katteella. Tietenkin se sähkö tulee tuottaa ympäristöystävällisesti ja halvalla - eli ydinvoimalla ja vesivoimalla.